Ollapa valokuvaaja omille lapsille

Mikä voisikaan olla sen helpompaa kuin omien lapsien kuvaaminen? Etenkin uhmaikäisen, tempperamenttisen tuittuilijan. No mutta 3-v synttäreitä odotetaan niin innolla ja kuvat tarvitaan kutsuihin joten, joten…

Helmi: Mikä kuvaus? Miksi? Haluan kuusi korua ja pinkit sukkarit. Ja Herra Kanelin haluan ainakin. Lisäksi ehdottomasti kynttilänjalat!

Helmi: Kissaaa! No nyt voin olla iloinen. Herra Kaneliiii

Minä: Älä mene sinne, katso tänne. Herra Kaneliiiii. Kiltit täällä. Toisessa suunnassa.

Helmi: Kato me ollaan täällä. Herra Kaneli on laatikossa. Kato mää hymyilen. Kato Herra Kaneli on täällä. Kato mulla on se uusi laukku. Kato mää hymyilen edelleen. Kato, kato kato kato….

Helmi: Mä halin nyt Herra Kaneliii. Se on niiin pehmee. Kato me ollaan niin söpöläiset täällä.

Helmi: Herra Kaneli kato meillä on nää uudet talot. Tai liitutaulut. Äiti mitkä nää on?? Miks nää on? Kenen nää on? Herra Kanelii ne ei oo sun – ne on mun. Äitiiii Herra Kaneli luulee, että ne on sen – ne on mun. Epäreilua!

Helmi: Mä oon niin hyvä tässä. Kato mä osaan nauraa. Äitiii mä oon niin ihanaaa!

Helmi: Tää on niin super kivaa. Tää on tylsää. Missä Herra Kaneli on? Äitii mä en halua olla tässä. Tää on niin super tylsääää!

(Ja kaikki tämä alle minuutissa!)

Minä: Herra Kaneli ja hymy näyttävät kulkevan käsikädessä.

 

Helmi: Herra Kaneli leikitäänkö, että sä oot mun vauva? Vai leikitäänkö koulua? Mä oon ope, kun mulla on nää taulutkin.

Helmi: Kato, kato. Herra Kaneli kato nyt; opettaja piirtää sun kuvan. Söpöööö

Helmi: Äitii mä oon niin hyvä. Kato, kato, kato, kato

Helmi: Mä en enää hymyile. Herra Kanelikin lähti. En hymyile. Saanks mä nyt ne kuus koruu?

Että näin meillä.

Mutta eiköhän me näistä jollainenkin kutsukortti saada aikaiseksi.

Mukavaa alkavaa viikkoa toivottaen Jenni

p.s Ihana liitutaulut ovat Hand made by Kotona

 

 

Pin It

Synttäreiden kunniaksi ajatuksia kuluneesta vuodesta ja oivallus, että vanhetessa elämä vain paranee

Myönnän suoraan, että kun olin nuori ajattelin, että mitään järkevää elämää ei enää ole, kun täyttää 30-vuotta, eikä ainakaan, kun on 40. Voi kuinka väärässä olinkaan. Jos vertaan niitä nuoruuden aikoja tähän päivään niin voin vain todeta, että WAU elämähän on vasta nyt todella vauhdissaan.  Ihan parasta. Syntymäpäivä on jotenkin itselleni se hetki vuodessa jolloin ajattelen mitä on kuluneen vuoden aikana tapahtunut ja mitä toivoisi seuraavan vuoden aikana tapahtuvan.  Mitä kaikkea vuoteen mahtuukaan.

Aikuisena on ollut ihanan vapauttavaa huomata, ettei kaikkien mielipiteitä tarvitse kuunnella tai ainakaan niitä ei tarvitse noudattaa.  Nuorempana en uskaltanut sanoa ääneen unelmia; pelkäsin niiden katoavan savuna ilmaan.  En uskaltanut sanoa unelmoivani isosta perheestä ja tavallisesta arjesta.

Sitä en kiellä etteikö viime vuodenkin aikana lapsiperhearki olisi aina välillä ollut rankkaa. Olen tuntenut itseni riittämättömäksi.  Perheen kartturoiminen arjen läpi on ollut ajoittain haastavaa. Mutta lasten kannustavat sanat, halaukset, perheen kanssa yhdessä puuhaileminen; se on juurikin se mistä oma onnellisuuteni kumpuaa.

Vuoteen on mahtunut rutkasti onnistumisia; oma neljäs lapseni = yritykseni. Jokaisena päivänä olen ollut tyytyväinen ja onnellinen siitä, että vuosien harkinnan jälkeen uskalsin ryhtyä yrittäjäksi. On ihanaa olla oman itsensä pomo! Olen saanut toteuttaa upeita kuvauksia niin vanhoille kuin uusillekin asiakkaille. Rakastan kuvaamista! Itsensä haastamista. Asiakkaiden toiveiden toteuttamista. Kiireisten kuvauspäivien tunnelmaa.  Ja tietenkin onnistuneita lopputuloksia.

Vuosia olen salaa mielessäni haaveillut myös siitä, että pääsisinpä kuvaamaan kirjan. Tänä vuonna sekin on tapahtunut.  Se, että pääsin toteuttamaan kuvat Annan kirjaan oli todellinen onnenpotku. Olen sivusta seuraillut Annan menestystä ja sitkeää uurastusta.  Kuvauspäivät Annan kanssa olivat paljon enemmän kuin kuvauspäiviä. Sain niistä paljon uutta ajateltavaa ja ideoita myös omaan elämääni. Kunhan kirja tammikuussa ponnahtaa markkinoille niin saattaa olla itsestänikin tulee todellinen treenaaja. Kiitos ihana Anna, että uskalsit valita juurikin minut kuvaajaksi.  Jos ette jo seuraa Annaa Instagramissa niin nyt kannattaa siis heti aloittaa.

Jos vuosi on moneltakin osin ollut loistokas niin ehkä tämä on parisuhteen osalta ollut sellainen vähän tylsä vuosi. Oikeastaan todellista kahdenkeskeistä aikaa ei juurikaan ole ollut. Eikä tilannetta ainakaan ole helpottanut se, että toinen meistä asuu puolet viikosta Helsingissä.  Mutta sellaista elämä on.  Ei se sitä silti tarkoita etteikö toinen olisi se maailman tärkein ja rakkain. On todellakin. Ja ihanin ja ärsyttävin ja kaikkea siltä väliltä.

Vaikka monia unelmia on tänä vuonna toteutunutkin. Niin uusia unelmia ja ideoita on tullut hurjissa määrin lisää. Niistä tarkemmin myöhemmässä vaiheessa täällä blogissa. Olen erityisesti luvannut itselleni pitää itsestäni parempaa huolta.

Kiitos, että olette kulkeneet mukanani, vaikka blogin päivitystahti on ollut harmillisen epäsäännöllinen. Toivottavasti jatkossa jälleen säännöllisempi ja useammin ainakin uusia juttuja Instan puolella eli kannattaa tulla seurailemaan sinnekin Jennin juttuja.

Hyvää viikkoa teille kaikille!

Pin It

Tartu hetkeen – onko se sittenkin totta?

Hetkeen tarttumiseen kannustaminen oli asia joka jossain vaiheessa suorastaan ärsytti ja hermostutti. Ihmettelin mihin ihmeeseen tartun, kun tietenkin elin mielestäni jo niin, että olin kiinni jokaisessa hetkessä. Voi kuinka väärässä olin ja kuinka monta menetettyä tilaisuutta on myöhemmin harmittanut. Miksen? Miksen viitsinyt? Miksi annoin hetkien lipua ohi? Lasten myötä olen pikku hiljaa alkanut ymmärtämään (tai ainakin kuvittelen ymmärtäneeni) hetkeen tarttumisen tärkeyden. Vauva on hetken niin pieni ja pian jo taapero, sitten hetkisen kuluttua ekaluokkalainen.  Parhaan taitoni mukaan pyrin myös kuuntelemaan, omien kiireidenkin keskellä, lasten toiveita; heidän hetkiään. Monet niistä ovat ainutlaatuisia. Ehkä pienen pieniä, mitättömiltäkin vaikuttavia ajatuksia ja toiveita joista helposti ajattelee, että äh ei nyt – ehtiihän sen ensi viikonloppuna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Mutta sitä ainutlaatuista hetkeä ei ehkä koskaan tulekaan uudelleen.  Kaikki voi olla vuodessa muuttunut niin ettei paluuta ole. Hetki oli ja meni. Vai tartuinko kuitenkin siihen nyt?

Pitkän pohjustuksen pohjalta palaan vielä muutaman viikon takaiseen perunnannostoon. Itselleni puutarhan hoitaminen tai viljely ei mitenkään ole koskaan ollut mieluista. Ihailen ihmisiä jotka pystyvät pitämään kasvit elossa, sillä mikä onkaan makoisempaa kuin omasta maasta saadut tuoreet marjat ja kasvikset? Lapsuudessani maaseudulla isovanhempien kautta tämä kaikki oli arkea; omanmaan antimet pöydässä. Omat haaveeni olivat kaupungissa, kirkkaissa valoissa, ihmisvilinässä. Mutta meidän lapset puolestaan rakastavat sitä, että saavat kasvattaa jotain itse tai ainakin, että pääsevät avustamaan viljelytöissä.  Etenkin Aarre on maanviljelijä-ainesta. Hän odotti koko kesän sitä, että tätini perheen perunat nostetaan. Syksy tuli ja oli aika nostaa perunat maasta. Tiesin, että se oli tärkeä asia Aarrelle, mutta silti lauantai-aamuna, kun kello soitti kuudelta, mietin pienen hetken, että viitsinkö todella lähteä ajamaan maaseudulle perunoita nostamaan. Mutta tässä sitä oltiin; hetkeen tarttumisessa. Aarren hetken tekemisessä.  Tiesin, että kuinka paljon palkitsevampaa se on kuin muutaman minuutin lisäunet. Ainutlaatuisia yhteisiä hetkiä rakkaiden ihmisten kanssa.  Mitkään tavarat, pelit tai härvelit eivät koskaan voisi tarjota niitä tuntemuksia mitä saimme kokea tuona lauantaina. Siinä hetkessä oli onni ja rakkaus läsnä.

Lapsuuden muistot, onnelliset hetket. Uskon, että ne kannattelevat myöhemminkin elämässä. Olen ikikiitollinen  kaikista isovanhemmista ja muista rakkaista ihmisistä joiden avustuksella yritämme ohjata ja kasvattaa  lapsistamme onnellisia ihmisiä.

Pin It