Voimia keräämässä Kreetalla

Vappu-terveiset Kreetalla.

Tuntuu ihan oudolta olla kaksistaan matkalla. Välillä on melkein jopa turhan hiljaista ja rauhallista. Tuntuu niin hassulta, kun kukaan ei kysy äiti sitä, äiti tätä jne.

Ollaan täällä lähinnä nautittu siitä, että saa olla rauhassa toisen kanssa. Kuunnella lauseet loppuu. Syödä nousematta kesken ruokailun ruokapöydästä. Samalla ollaan juhlistettu Jeren synttäreitä. Ja ennen kaikkea kerätty voimia tulevaan kesään. Viimeiset pari-kolme lasten kesälomakautta ovat olleet  melkoista hulinaa. 2,5 kuukauden loma koulusta on varmasti lapsille mukava juttu, mutta kieltämättä aikamoinen stressi meille monelle aikuiselle.  Mutta tänään ei murehduta sitäkään vaan kerätään voimaa auringosta. Lämpöä on n 30 astetta ja uima-alas kutsuu. Mukavaa vapunpäivää teille kaikille!

 

 

Pin It

Kahdeksan lyhyttä, pitkää vuotta – Onnea Aarre

Elämässä kahdeksan vuotta on tavallaan tosi pitkä aika, mutta toisaalta taas kuin hetken hengähdys. Lyhyt ohikiitävä väläys. Kuitenkin siinä ajassa ehtii tapahtua monia suuria asioita; pienistä puhumattakaan.

Aarre on tänään 8-vuotta.

Tuntuu kuin vasta hetki sitten olisimme tuoneet hänet sairaalasta kotiin, toisaalta tuntuu, että hän olisi ollut kanssamme aina.

Kahdeksan jo. Keskimmäinen lapsi. Aurinkolapsi. Kaikkien kaveri. Valo ja ilo.

Ja silti olen eniten murehtinut juuri Aarrea. Surrut. Tuntenut syyllisyyttäkin. Sillä Aarren odotusaika ja ensimmäinen vuosi oli vain niin vaikeaa aikaa. Meidän parisuhde natisi liitoksissaan. Raskausaikana pahoinvointi jatkui synnytykseen asti. Kipuilin elämää. Yritin osata olla väsyneenäkin hyvä äiti yhdelle lapselle ja valmistaa häntä parhaani mukaan pikkuveljen syntymään. Yritin esittää vahvaa. Selviytyjää; vaikka olinkin rikki, poikki ja hajalla.

Ensimmäisen vuoden ajan nukuin Aarren kanssa aina, kun se oli mahdollista. Ajattelin, että läheisyyttä ainakin tulisi yllinkyllin. Onneksi myös veljesrakkaus syttyi heti. Isoveli sai odottamansa pikkuveljen.

Monien murheiden keskellä olin kuitenkin myös hyvin onnellinen. Ja jälkikäteen olen eniten kaivannut juuri niitä hetkiä, kun pojat olivat pieniä.

Ja me aikuisetkin päätimme selvitä ja selvittää välimme. Olla luovuttamatta. Pysyä perheenä. Rakastaa!

Tänään 8-vuotta myöhemmin näen vierelläni ihanan, reippaan ja suloisen pojan. Tiedän, että hän on oikeasti vahva, sopivasti herkkä ja sellainen joka selviää ihan mistä vain.

Onnea rakas hurmuri!!

p.s. Iso kiitos teille kaikille jotka kommentoitte, lähetitte viestejä tai tulitte juttelemaan edelliseen blogi-juttuuni liittyen. Aihe selkeästi kosketti monia!

 

Pin It

Miksi julkaisen kuvia itsestäni – rehellisiä vastauksia

Onko selfieiden ja omien kuvien julkaisemisessa kysymys siitä, että yritän paikata omaa heikkoa itsetuntoa? Kerätä kehuja? Rakentaa uutta eheämpää minää? Kerroin jo viime postauksessa osasta niistä asioista joista olen saanut kritiikkiä blogiini liittyen. Myös se, että julkaisen selfieitä on herättänyt kysymyksiä. Kuten myös kritiikkiä. Toki kehujakin on tullut; sitä en voi kieltää. On kysytty kuinka monia tunteja käsittelen kuviani ennen julkaisua? Miksi näen vaivaa ottaa itsestäni kuvia? Vastauksia tulee seuraavassa.

Asuin lapsuuteni pienessä maaseutupitäjässä. Siellä kaikkien kuului kulkea samaa muottia. Ei kuulunut olla kiinnostunut erilaisista vaatteista tai saati muodista. No mutta minähän olin. En koskaan ymmärtänyt miksi kaikkien kuului olla samasta tuutista tulleita ja päätin rohkeasti kulkea omaa tietäni. No kuten voitte vain arvata niin ehkä olisi kannattanut pysyä samassa muotissa. Sillä kiusaaminen astui kuvioihin. Ja koski lähinnä ulkonäköäni sekä vaatteitani. Olin liian laiha, liian lihana, liian rintava, liian värikäs, liian väritön, liian pitkät hiukset, liian lyhyet hiukset, liian erikoiset kengät, liian kirjava paita jne. Joka päivä oli erilaisia syitä ja syytöksiä. Kuvittelin olevani vahva. Ajattelin asettuvani sanojen ja sanojien yläpuolelle, mutta ei sekään mennyt niin. Sanat jäivät syvälle sieluuni. Aloin ajattelemaan itsekin itsestäni niin. Vaikka jatkoinkin omaa vahvaa linjaani.  Kun katsoin itseäni peilistä näin vain kaiken negatiivisen. Mielessäni ajattelin, että joskus vielä olen kaunis. Sitten joskus. Ja että näytän niille kaikille jne.

Kun alkoi tuntua liian ahdistavalta. Muutin pois. Uusi alku oli parasta mitä 17-vuotiaalle itselleni silloin saattoi tapahtua. Kaupungissa en ollut kummajainen. Olin tyttö joka rakasti teatteria, runoja, vaatteita ja kaikkea kaunista.  Vaikka edelleen siellä peilissä katsoikin hirvitys, kammotus, ihminen jossa kaikki oli väärin tai huonoa. Vuodet kuluivat ja löysin oman paikkani elämässä. Ystäviä. Elämäni rakkauden jonka kanssa päädyin naimisiin ja saimme ihanat kolme lasta. Jossain vaiheessa muutama vuosi sitten päätin, että nyt vihdoin on se aika, että peilistä voi katsoa ihminen jonka voin hyväksyä. Aloin ottamaan kuvia myös itsestäni. Aloin ajattelemaan itsestäni useammin hyvää. Yhtäkkiä tuli kauhea tarve dokumentoida itseäni. Sitä, että oikeasti olin täällä. Se oli todella hätkähdyttävä tunne, kun huomasin, että kuvia katsoessani ajattelin itsestäni hyvää. Ajattelin, että minussa on paljon hyvää. Ajattelin myös sitä kaikkea hyvää mitä olen elämässäni saavuttanut.

Osa ihmisistä pitää selfieitä turhuutena, turhamaisten ihmisten hullutuksina, mutta minulle ne on olleet keino kasvaa ihmisenä. Löytää kadonnut itseni. Omissa kuvissani muokkaan ainoastaan kontrastia, sävyjä ja värejä mutten muokkaa itseäni. Toki kuvan tunnelman kannalta mietin usein mahdollisimman tarkkaan esim kuvausajankohdan ja valaisun.

Ja mitä kiusaamiseen tulee; olen ehdottoman tiukka linjassani sen suhteen – en hyväksy pienintäkään kiusaamista. Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus saada kasvaa ja kehittyä rauhassa – omaan tahtiinsa ja tyyliinsä. Samoin jokaisella aikuisella olla juuri sellainen kuin haluaa; eikö?

Pin It