Se on vappu nyt

Tässä sitä ollaan; vapussa siis! ”Mikä se vappu siis on?”-kuului aamiaisella kysymys. No mikä se oikeasti onkaan? Kevään juhla? Työn juhla? Munkkien juhla vai siis mikä? Noh meillä juhlistetaan kevättä ja tietenkin niitä munkkeja!

IMG_3472IMG_3419IMG_3435IMG_3410IMG_3487IMG_3467IMG_3421IMG_3446IMG_3439

Munkit tein perinteisellä reseptillä 2 dl maitoa, 25 g hiivaa, 1 dl sokeria, 1tl suolaa, 1 tl vaniljasokeria (tämän voi jättää myös pois), 1 kananmuna, n 6dl vehnäjauhoja ja 1 dl juoksevaa margariinia sekä paistamiseen n 1l rypsiöljyä. Jauhoina en käyttänytkään perinteisiä Sunnuntai-jauhoja vaan ihka ihanassa pussissa olevia hienoksi jauhettuja pehmeitä vehnäjauhoja. Pussi on kyllä niin herkullinen, että leivonnaisistakin on näillä jauhoilla pakko tulla erityisen hyviä. Jauhoja on saatavilla Smallstoresta; kannattaa siis seuraaviin leipomuksiin hankkia näitä ja tietenkin tähdätä siihen, että keittiössä hääriessä näyttää pussin pin up-tyyliseltä kaunottarelta; eikös niin? Aurinkoa vappuun!

 

 

Pin It

Huono äiti kateuden puuskassa

IMG_3383

Mä olen varmasti maailman huonoin äiti tai ainakin jotain sinnepäin. Se ei ole vielä mitään, että olin salaa syönyt kaapista lapsen karkkipäivästä jääneet hedelmäaakkoset joita itkettiin yhtenä iltana kunnes mun oli pakko myöntää syyllisyyteni. Kuka oikeasti pihistää lapsensa karkkeja vielä niin, että jää siitä kiinni? No huono äiti = minä. Mutta loppujen lopuksi tuo oli vain pienen pieni pikkuruinen alkujohdatus tähän oikeaan aiheeseen. Olen aina vakuutellut, että en kadehdi muita. Jos joku saa vauvan, pääsee naimisiin, ostaa uuden auton, kesämökin, lentää Roomaan tai Dubaihin olen hänen puolestaan onnellinen. En muista, että olisin lapsenakaan ollut kateellista sorttia en toki saanut silloinkaan suinkaan aina kaikkea mitä olisin halunnut tai mitä joku toinen sai, mutten silti ollut kateellinen. Mutta nyt olen. Ihan järjettömän paljon. Ja vielä omalle lapselleni. Tämä kaikki alkoi viime kesänä Lontoossa. Väkijoukossa katseeni kiinnittyi nuoriin 90-luku tyylisesti pukeutuneisiin ihastuttaviin ihmisiin.  Näin heissä itseni KÄÄK 20-vuotta sitten. Näin heissä nuoruuteni. Jotenkin niin kirkkaan kirpaisevasti sen kaiken joka oli kauan sitten jo jäänyt taakse – vapauden ja unelmien rajoittamattomuuden. Rutistin yhä tiukemmalle syliini pikkuruista vauvaani, kolmatta lastani; unelmieni perhettä. Ja silti tuntui haikealta. Kun Lontoo jäi taakse hiipuivat nämä tunteetkin. Kunnes tänään arjen kiireen keskellä 9-vuotias esikoisemme meni ensimmäistä kertaa Tivoliin kavereiden kanssa yksin ilman meitä vanhempia. Tivolista palasi punaposkinen onnellinen poika takanaan yksi elämänsä hienoimmista illoista. Itsenäinen elämä vasta aluillaan, unelmat vasta tuloillaan kaikki koko elämä edessä. Ja silloin se kirpaisi oikein syvältä. Olisin itsekin halunnut riekkua illan Tivolissa, pyöriä laitteissa, hihkua ja riehua, kuluttaa kaikki rahat metrilakuihin ja turhaan rihkamaan ja sitten pyöräillä kevein mielin kotiin halaamaan äitiä. Olen kateellinen mielen keveydestä, rajoittamattomista mahdollisuuksista, itseensä uskomisesta. Mutta miten ihmeessä kaikkien näiden vuosien jälkeen tässä pääsi näin käymään? Miksi kateus nousi juuri nyt pintaan? Varmaan siksi, että vaikken sitä tahdokaan myöntää niin kärvistelen suuren ikäkriisin syövereissä ruuhkavuosien keskellä. Keski-ikäisenä, tylsänä ja tavallisena!

IMG_3398IMG_3387IMG_3408IMG_3394

Kaikesta huolimatta ja juurikin siksi hauskaa vappua!

 

Pin It

Vauhtimimmi

Neiti Helmi on päässyt pyöräilyn makuun; pyöräillä täytyy jatkuvasti ja koko ajan joko sisällä tai ulkona; itse tai kyydissä olevana. Ihan paras ratkaisu tähän sisällä tapahtuvaan potkupyöräilyyn on Pukylino ja (kirkkaan)pinkkinä tietenkin.

IMG_1883

IMG_1881

Pyörä on tukeva, mutta kevyt ja liikkeissään sopivan ketterä. Pyörät rullaavat kevyesti eikä valkoiseen puulattiaan ainakaan vielä ole suuremmin tullut renkaanjälkiä.

IMG_1926

IMG_1900

IMG_1879

Olen vuosien saatossa innoissani kaikille mainostanut kuinka helppoa poikien vaatteiden valitseminen on ollut. Kaikki mitä kaupasta olen pojille tuonut on heille kelvannut. ”Äiti tietää”-asenteella ollaan nämä vuodet siis menty. Mutta eipä mennä enää, kun talossa asuu prinsessa. Ajattelin tänäänkin aivan toisia tossuja näihin kuviin, mutta eipä ajatukseni kelvannutkaan Helmille. 1-vuotiaan innolla jalkaan laitettiin juurikin ne tossut jotka hän oli itse valinnut ja se hiuspanta jossa oli suurin rusetti joka mutkan kautta vaihtuikin veljen lippikseen. Huh-huh mitä tästä vielä tuleekaan?

IMG_1913IMG_1928

Vauhdikasta viikon jatkoa teille kaikille

Pin It