Miksi julkaisen kuvia itsestäni – rehellisiä vastauksia

Onko selfieiden ja omien kuvien julkaisemisessa kysymys siitä, että yritän paikata omaa heikkoa itsetuntoa? Kerätä kehuja? Rakentaa uutta eheämpää minää? Kerroin jo viime postauksessa osasta niistä asioista joista olen saanut kritiikkiä blogiini liittyen. Myös se, että julkaisen selfieitä on herättänyt kysymyksiä. Kuten myös kritiikkiä. Toki kehujakin on tullut; sitä en voi kieltää. On kysytty kuinka monia tunteja käsittelen kuviani ennen julkaisua? Miksi näen vaivaa ottaa itsestäni kuvia? Vastauksia tulee seuraavassa.

Asuin lapsuuteni pienessä maaseutupitäjässä. Siellä kaikkien kuului kulkea samaa muottia. Ei kuulunut olla kiinnostunut erilaisista vaatteista tai saati muodista. No mutta minähän olin. En koskaan ymmärtänyt miksi kaikkien kuului olla samasta tuutista tulleita ja päätin rohkeasti kulkea omaa tietäni. No kuten voitte vain arvata niin ehkä olisi kannattanut pysyä samassa muotissa. Sillä kiusaaminen astui kuvioihin. Ja koski lähinnä ulkonäköäni sekä vaatteitani. Olin liian laiha, liian lihana, liian rintava, liian värikäs, liian väritön, liian pitkät hiukset, liian lyhyet hiukset, liian erikoiset kengät, liian kirjava paita jne. Joka päivä oli erilaisia syitä ja syytöksiä. Kuvittelin olevani vahva. Ajattelin asettuvani sanojen ja sanojien yläpuolelle, mutta ei sekään mennyt niin. Sanat jäivät syvälle sieluuni. Aloin ajattelemaan itsekin itsestäni niin. Vaikka jatkoinkin omaa vahvaa linjaani.  Kun katsoin itseäni peilistä näin vain kaiken negatiivisen. Mielessäni ajattelin, että joskus vielä olen kaunis. Sitten joskus. Ja että näytän niille kaikille jne.

Kun alkoi tuntua liian ahdistavalta. Muutin pois. Uusi alku oli parasta mitä 17-vuotiaalle itselleni silloin saattoi tapahtua. Kaupungissa en ollut kummajainen. Olin tyttö joka rakasti teatteria, runoja, vaatteita ja kaikkea kaunista.  Vaikka edelleen siellä peilissä katsoikin hirvitys, kammotus, ihminen jossa kaikki oli väärin tai huonoa. Vuodet kuluivat ja löysin oman paikkani elämässä. Ystäviä. Elämäni rakkauden jonka kanssa päädyin naimisiin ja saimme ihanat kolme lasta. Jossain vaiheessa muutama vuosi sitten päätin, että nyt vihdoin on se aika, että peilistä voi katsoa ihminen jonka voin hyväksyä. Aloin ottamaan kuvia myös itsestäni. Aloin ajattelemaan itsestäni useammin hyvää. Yhtäkkiä tuli kauhea tarve dokumentoida itseäni. Sitä, että oikeasti olin täällä. Se oli todella hätkähdyttävä tunne, kun huomasin, että kuvia katsoessani ajattelin itsestäni hyvää. Ajattelin, että minussa on paljon hyvää. Ajattelin myös sitä kaikkea hyvää mitä olen elämässäni saavuttanut.

Osa ihmisistä pitää selfieitä turhuutena, turhamaisten ihmisten hullutuksina, mutta minulle ne on olleet keino kasvaa ihmisenä. Löytää kadonnut itseni. Omissa kuvissani muokkaan ainoastaan kontrastia, sävyjä ja värejä mutten muokkaa itseäni. Toki kuvan tunnelman kannalta mietin usein mahdollisimman tarkkaan esim kuvausajankohdan ja valaisun.

Ja mitä kiusaamiseen tulee; olen ehdottoman tiukka linjassani sen suhteen – en hyväksy pienintäkään kiusaamista. Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus saada kasvaa ja kehittyä rauhassa – omaan tahtiinsa ja tyyliinsä. Samoin jokaisella aikuisella olla juuri sellainen kuin haluaa; eikö?

Pin It

Uutta maalia pintaan – blogin uudet tuulet

Pitkästä aikaa. Täällä ollaan. Ja pysytään. Aina joskus on otettava selkeästi etäisyyttä nähdäkseen tarkemmin ja selkeämmin. Niin olen tehnyt tämän blogin kanssa. Olen pyöritellyt, suunnitellut ja haaveillut. Välillä luopunut ja antanut periksikin. Miettinyt muilta saamaani palautetta. Muutama hyvä ystäväni on kysynyt, että miksi blogini on vähän turhan tasapaksua ”kaikki hyvin”-meininkiä? Kun elämässä yleensä olen kuulemma paljon räiskyväisempi ja vahvempi mielipiteiteni.  Syitä on varmasti monia miksi näin on ollut. Suurin syy lienee se, että olen yrittänyt miellyttää mahdollisimman monia. Olen myös pelännyt, että liian vahvat mielipiteet kirvoittavat lyttäävän kriittisiä mielipiteitä joiden alle olisin vajonnut. Mutta nyt on siis aika laittaa uutta maalia pintaan. Tehdä entistäkin rehellisemmän avoin blogi. Keskittyä niihin asioihin jotka ovat itselle tärkeitä ja sellaisia joista olen erityisen innostunut.

Mutta mitä kaikkea se sitten voi olla? Lapsiasioita tietenkin. Perhe on elämässäni tärkeintä, suurin saavutukseni. Tässä blogissa lapset näkyvät omilla nimillään ja kasvoillaan. Tämä on perheemme yhteinen päätös. Kuvat ovat iso osa eläämme jo työnikin puolesta. Lapsien kanssa katsotaan paljon kuvia, kuvista puhutaan ja niitä mietitään yhdessä. Se on meidän perheen tapa hoitaa mediakasvatusta.  Tämä on ollut asia joka on puhuttanut ja mietityttänyt viime vuosina paljon. Se on ollut myös asia josta olen saanut negatiivista palautetta, että olen rakentanut blogini lasten naamoilla.  Varmasti niinkin. Mutta onhan blogissa muutakin…

Rakastan kaikkea kaunista. Vaatteita, sisustuksia, kukkia jne. Asukuvia ei ole viimeisinä vuosina blogissani näkynyt juurikaan yhtään. Rima on tullut liian korkeaksi. Monien lukemieni tutkimusten mukaan some-maailmassa pärjäävät nuoret, laihat ja kauniit. Auts! Itse en saa noista yhtäkään sopimaan itseeni. Mutta silti asukuvat palaavat. Meitä keski-ikäisiä isokokoisia naisia on kuitenkin paljon. Eikä se tarkoita silti sitä, että pukeutuisimme telttoihin. Kauniit vaatteet kuuluvat kaikille! Lisäksi olen luonut itselleni paineen siitä, että vaatteiden pitäisi olla suomalaisia, ekovaatteita jne. Toki näin olisikin ihanaa ja ihanteellista, mutta tosi asia on se, että suurin osa meidän perheen vaatteista tulee ihan perusketjuista Zarasta tai Nextiltä. Häpeilemättä aion jatkossa kertoa myös näistä vaatteista. Silläkin uhalla, että saan huonoa palautetta, kuten ensimmäinen ikinä saamani blogi-palaute joka koski ensimmäisessä jutussa päälläni ollutta H&M-mekkoa. Täysin tuntematon vanhempi mies tylytti kriittiseen sävyyn ettei kukaan voi kirjoittaa tuollaisista vaatteista mitään. Ja miksi en voi? Kysyn vain.

Ja edelleen blogissa myös leivotaan ja laitetaan ruokaa. Tämän kanssakin olen kamppaillut. Sitäisi olla raakaruokailija, täysvegaani ja vaikka mitä. Ymmärrän hyvin, että monet ovat saaneet apua huonoon oloonsa luopumalla tietyistä ruoka-aineista. Mekin olemme huomattavasti vähentäneet lihan kulutusta. Mutta silti pakko myöntää, että meidän perhe on edelleen tuikitavallinen perusruoka-perhe.  Ja sillä mennään.

Helmin kanssa maalasimme keittiön seinän keväisen raikkaaksi. Uusi maalattu seinä on aina uusi mahdollisuus. Toivon, että blogini voi kulkea kanssasi. Ja olisin erityisen kiitollinen kaikista toiveista, kehittämisideoista ja palautteesta.

Halauksin Jenni

Pin It

Vihaan ei kun sittenkin rakastan joulua

Jos olisit joitakin päiviä sitten kysynyt, että mitä ajattelen joulusta; olisin varmaan vastannut, että nojaa juuri nyt inhoan. Lapset ovat mahdottomia jännityksineen ja itselläni kaikki kesken tai tekemättä. 3-vuotias uhmaileva tehotyttö ei välttämättä myöskään ole se kaikkein paras apulainen, etenkään kun päiväunia ei nukuta eikä illallakaan uni tule millään. Mutta kuinka nopeasti nuo tuskaiset aatokset jäävät unholaan, kun näkee ja kokee lasten uskomattoman riemun. Joulukirkon kauniit laulut. Upean joulukuusen. Kynttilöiden loisteen. Kaikki on valmista juuri riittävästi. Ja kun huomaat seimi-asetelmassa aasien ja lampaiden keskellä Pokemonin Eevee-hahmon niin tiedät, että joulu on todella täällä; tässä kodissa. Onnellisissa sydämissä.  Tunteikkaita jouluhetkiä myös teille kaikille muille.

 

Pin It