Surusävytteisiä ajatuksia – elämän suuret muutokset

Eilen oli sateisen surullinen päivä monellakin tavalla. Vajaan kymmenen vuoden aikana, kun olen ollut aktiivinen facebook-käyttäjä on viimeisten parin vuoden aikana tullut iso muutos isojen ilmoitusten suhteen. Aiemmin suuret uutiset olivat onnellisia uutisia ihanista, suloisista vauvoista tai niiden odotuksista. Kun taas nyt suuren suuret menetykset, rakkaiden ihmisten, omien vanhempien kuolemat tuntuvat olevan monille ajankohtaisia murhenäytelmiä tässä elämänvaiheessa. Eilen saattelimme ikiuneen yhden lapsuuteni idoleista, yrittäjyyteni esikuvista – parhaan lapsuuden aikaisen ystäväni isän. Kuinka uskomattoman haikealta hänen menetyksensä onkaan tuntunut. On vaikea kuvitella ja uskoa, että niin valovoimainen ja eläväinen ihminen todella voisi olla pois täältä meidän joukosta.

 

Tämän menetyksen myötä olen paljon pohtinut myös omaa elämääni. Isänpäivää vietettiin viime viikonloppuna. Ja olen ajatellut paljon myös omaa ihanaa isääni. Harmillisella tavalla ruuhkavuosien kiireeet ovat ajaneet meitä toisistaan erillemme. Kun tapaamme lapset omivat Papan täysin tai riitelevät, reuhovat tai kiljuvat niin ettemme kuitenkaan pysty rauhassa keskustelemaan – isä ja minä. Lapsena olin aivan isintyttö. Hän kuljetti harrastuksiin, auttoi ja ahkeroi eteeni aivan hurjan paljon. Isot, vahvat kädet. Isän lämmin syli. Rakkaus ja ihailu. Puolin ja toisin.

Huomaan, että itseni on hyvin vaikea hyväksyä omien vanhempieni vanhenemista. Edelliskesänä, kun rakas äitini sairastui vakavasti en osannut yhtään suhtautua asiaan niin empaattisesti kuin olisin halunnut ja kuin olisin osannut siihen suhtautua jos se sairaus olisi tullut jollekin vähän vieraammalle ihmiselle. Äidin kohdalla olin lähes melkein vihainen. Halusin, että hän on terve nyt ja aina. Pakko olla. Pelko menettämisestä astui ovista ja ikkunoista sisään. Suru kulki rinnalla. Vaikka äiti paranikin se jätti itselleni paljon pohdittavaa. Olen kuvitellut, että lasten myötä itsestäni olisi tullut vähemmän itsekäs, mutta eipä mikään ole tainnutkaan muuttua. Vanhempien pitäminen itsestäänselvyytenä on itsekkyyden lisäksi suorastaan typeryyttä. Kaikki apu ja tuki jonka he antavat on täysin ylimääräinen lahja; arvokkainta maailmassa. (Kiitos rakkaat äiti ja isä – aivan kaikesta!)

Sitä ei voi tietää miten elämä kuljettaa tulevina vuosina. Voi vain toivoa. Unelmoida ja uskoa. Nauttia elämästä juuri tässä ja nyt.

Mahdollisimman onnellista sunnuntaita teille kaikille

 

Pin It

Ollapa valokuvaaja omille lapsille

Mikä voisikaan olla sen helpompaa kuin omien lapsien kuvaaminen? Etenkin uhmaikäisen, tempperamenttisen tuittuilijan. No mutta 3-v synttäreitä odotetaan niin innolla ja kuvat tarvitaan kutsuihin joten, joten…

Helmi: Mikä kuvaus? Miksi? Haluan kuusi korua ja pinkit sukkarit. Ja Herra Kanelin haluan ainakin. Lisäksi ehdottomasti kynttilänjalat!

Helmi: Kissaaa! No nyt voin olla iloinen. Herra Kaneliiii

Minä: Älä mene sinne, katso tänne. Herra Kaneliiiii. Kiltit täällä. Toisessa suunnassa.

Helmi: Kato me ollaan täällä. Herra Kaneli on laatikossa. Kato mää hymyilen. Kato Herra Kaneli on täällä. Kato mulla on se uusi laukku. Kato mää hymyilen edelleen. Kato, kato kato kato….

Helmi: Mä halin nyt Herra Kaneliii. Se on niiin pehmee. Kato me ollaan niin söpöläiset täällä.

Helmi: Herra Kaneli kato meillä on nää uudet talot. Tai liitutaulut. Äiti mitkä nää on?? Miks nää on? Kenen nää on? Herra Kanelii ne ei oo sun – ne on mun. Äitiiii Herra Kaneli luulee, että ne on sen – ne on mun. Epäreilua!

Helmi: Mä oon niin hyvä tässä. Kato mä osaan nauraa. Äitiii mä oon niin ihanaaa!

Helmi: Tää on niin super kivaa. Tää on tylsää. Missä Herra Kaneli on? Äitii mä en halua olla tässä. Tää on niin super tylsääää!

(Ja kaikki tämä alle minuutissa!)

Minä: Herra Kaneli ja hymy näyttävät kulkevan käsikädessä.

 

Helmi: Herra Kaneli leikitäänkö, että sä oot mun vauva? Vai leikitäänkö koulua? Mä oon ope, kun mulla on nää taulutkin.

Helmi: Kato, kato. Herra Kaneli kato nyt; opettaja piirtää sun kuvan. Söpöööö

Helmi: Äitii mä oon niin hyvä. Kato, kato, kato, kato

Helmi: Mä en enää hymyile. Herra Kanelikin lähti. En hymyile. Saanks mä nyt ne kuus koruu?

Että näin meillä.

Mutta eiköhän me näistä jollainenkin kutsukortti saada aikaiseksi.

Mukavaa alkavaa viikkoa toivottaen Jenni

p.s Ihana liitutaulut ovat Hand made by Kotona

 

 

Pin It