Kahdeksan lyhyttä, pitkää vuotta – Onnea Aarre

Elämässä kahdeksan vuotta on tavallaan tosi pitkä aika, mutta toisaalta taas kuin hetken hengähdys. Lyhyt ohikiitävä väläys. Kuitenkin siinä ajassa ehtii tapahtua monia suuria asioita; pienistä puhumattakaan.

Aarre on tänään 8-vuotta.

Tuntuu kuin vasta hetki sitten olisimme tuoneet hänet sairaalasta kotiin, toisaalta tuntuu, että hän olisi ollut kanssamme aina.

Kahdeksan jo. Keskimmäinen lapsi. Aurinkolapsi. Kaikkien kaveri. Valo ja ilo.

Ja silti olen eniten murehtinut juuri Aarrea. Surrut. Tuntenut syyllisyyttäkin. Sillä Aarren odotusaika ja ensimmäinen vuosi oli vain niin vaikeaa aikaa. Meidän parisuhde natisi liitoksissaan. Raskausaikana pahoinvointi jatkui synnytykseen asti. Kipuilin elämää. Yritin osata olla väsyneenäkin hyvä äiti yhdelle lapselle ja valmistaa häntä parhaani mukaan pikkuveljen syntymään. Yritin esittää vahvaa. Selviytyjää; vaikka olinkin rikki, poikki ja hajalla.

Ensimmäisen vuoden ajan nukuin Aarren kanssa aina, kun se oli mahdollista. Ajattelin, että läheisyyttä ainakin tulisi yllinkyllin. Onneksi myös veljesrakkaus syttyi heti. Isoveli sai odottamansa pikkuveljen.

Monien murheiden keskellä olin kuitenkin myös hyvin onnellinen. Ja jälkikäteen olen eniten kaivannut juuri niitä hetkiä, kun pojat olivat pieniä.

Ja me aikuisetkin päätimme selvitä ja selvittää välimme. Olla luovuttamatta. Pysyä perheenä. Rakastaa!

Tänään 8-vuotta myöhemmin näen vierelläni ihanan, reippaan ja suloisen pojan. Tiedän, että hän on oikeasti vahva, sopivasti herkkä ja sellainen joka selviää ihan mistä vain.

Onnea rakas hurmuri!!

p.s. Iso kiitos teille kaikille jotka kommentoitte, lähetitte viestejä tai tulitte juttelemaan edelliseen blogi-juttuuni liittyen. Aihe selkeästi kosketti monia!

 

Pin It