Tartu hetkeen – onko se sittenkin totta?

Hetkeen tarttumiseen kannustaminen oli asia joka jossain vaiheessa suorastaan ärsytti ja hermostutti. Ihmettelin mihin ihmeeseen tartun, kun tietenkin elin mielestäni jo niin, että olin kiinni jokaisessa hetkessä. Voi kuinka väärässä olin ja kuinka monta menetettyä tilaisuutta on myöhemmin harmittanut. Miksen? Miksen viitsinyt? Miksi annoin hetkien lipua ohi? Lasten myötä olen pikku hiljaa alkanut ymmärtämään (tai ainakin kuvittelen ymmärtäneeni) hetkeen tarttumisen tärkeyden. Vauva on hetken niin pieni ja pian jo taapero, sitten hetkisen kuluttua ekaluokkalainen.  Parhaan taitoni mukaan pyrin myös kuuntelemaan, omien kiireidenkin keskellä, lasten toiveita; heidän hetkiään. Monet niistä ovat ainutlaatuisia. Ehkä pienen pieniä, mitättömiltäkin vaikuttavia ajatuksia ja toiveita joista helposti ajattelee, että äh ei nyt – ehtiihän sen ensi viikonloppuna, ensi viikolla tai ensi vuonna. Mutta sitä ainutlaatuista hetkeä ei ehkä koskaan tulekaan uudelleen.  Kaikki voi olla vuodessa muuttunut niin ettei paluuta ole. Hetki oli ja meni. Vai tartuinko kuitenkin siihen nyt?

Pitkän pohjustuksen pohjalta palaan vielä muutaman viikon takaiseen perunnannostoon. Itselleni puutarhan hoitaminen tai viljely ei mitenkään ole koskaan ollut mieluista. Ihailen ihmisiä jotka pystyvät pitämään kasvit elossa, sillä mikä onkaan makoisempaa kuin omasta maasta saadut tuoreet marjat ja kasvikset? Lapsuudessani maaseudulla isovanhempien kautta tämä kaikki oli arkea; omanmaan antimet pöydässä. Omat haaveeni olivat kaupungissa, kirkkaissa valoissa, ihmisvilinässä. Mutta meidän lapset puolestaan rakastavat sitä, että saavat kasvattaa jotain itse tai ainakin, että pääsevät avustamaan viljelytöissä.  Etenkin Aarre on maanviljelijä-ainesta. Hän odotti koko kesän sitä, että tätini perheen perunat nostetaan. Syksy tuli ja oli aika nostaa perunat maasta. Tiesin, että se oli tärkeä asia Aarrelle, mutta silti lauantai-aamuna, kun kello soitti kuudelta, mietin pienen hetken, että viitsinkö todella lähteä ajamaan maaseudulle perunoita nostamaan. Mutta tässä sitä oltiin; hetkeen tarttumisessa. Aarren hetken tekemisessä.  Tiesin, että kuinka paljon palkitsevampaa se on kuin muutaman minuutin lisäunet. Ainutlaatuisia yhteisiä hetkiä rakkaiden ihmisten kanssa.  Mitkään tavarat, pelit tai härvelit eivät koskaan voisi tarjota niitä tuntemuksia mitä saimme kokea tuona lauantaina. Siinä hetkessä oli onni ja rakkaus läsnä.

Lapsuuden muistot, onnelliset hetket. Uskon, että ne kannattelevat myöhemminkin elämässä. Olen ikikiitollinen  kaikista isovanhemmista ja muista rakkaista ihmisistä joiden avustuksella yritämme ohjata ja kasvattaa  lapsistamme onnellisia ihmisiä.

Pin It

2 vastausta artikkeliin “Tartu hetkeen – onko se sittenkin totta?”

  1. Voi eii en kestä miten onnellinen nassu tuolla keltaisen lippiksen alla, ihanaa! <3

  2. Ihana postaus.

    Samaistun omakohtaisesti täysin tuohon lapsen iloon ja erityiseen hetkeen, joka liittyy niinkin arkiseen asiaan kuin perunannosto. Kaikkein vahvimmin muistan isänäidistäni ne perunapelloilla, marjapuskissa ja kanalassa vietetyt hetket. Sitä tunsi lapsena jo tekevänsä jotain tärkeää – kai ravinnon hankkiminen on meihin jokaiseen sisään rakennettu toiminto. Toisilla vahvempi vietti, toiset eivät näe sen toteuttamista lähikaupan hyllyillä käymistä tärkeämpänä.
    Eikä kummassakaan tyylissä ole mitään vikaa.

Kommentit on suljettu.