Juuri ennen kesälomien alkua – vain aikuisille!

Huomenna, kun koulujen kesälomat alkavat muuttuu myös monen perheen totuttu arki. Niin meidänkin. Jokunen aika sitten aloin pohtimaan, että sitten taas on jatkuva lähes aikatauluton hyörinä kotona seuraavat 2,5 kuukautta. Suoraan sanottuna tuo on aivan valtavan pitkä aika! Toki ymmärrän, että koululaiset ja opettajat tarvitsevat lomansa. Mutta 2,5 kuukautta – onhan se paljon. Lomailu on ihanaa; siitä kaikki on varmasti samaa mieltä, mutta jos sattuukin olemaan niin, että itsellä on maksimissaan kolme viikkoa lomaa. Niin yhdistelmä hankaloituu huomattavasti.

Tänään oli vielä normaalia arkea. Olin jo ajat sitten buukannut kalenteristani iltapäivän tyhjäksi. Ns omaa lomaa. Puolikas päivä. Ajattelin, että saan olla iltapäivän kotona ihan rauhassa. Omine puuhineni ja ajatuksineni.  Ilman, että tarvitsee järjestellä kenenkään muun lounasta, välipalaa, tekemistä ja menemistä.

Arjenluksusta; intialaista suosikkiruokaa Woltin kuljettamana. Söin samalla kun vielä tein töitä. Ei kuitenkaan tarvinnut jakaa ruokaa kenenkään kanssa. Eikä perustella miksi syön samalla, kun olen läppärillä. Mikä vapaus syödä mitä haluaa ja missä haluaa.

Samalla huudatin suosikki radiokanavaani niin lujalla, että naapuritkin varmasti kuulivat. Ilman kuulokkeita. Ilman valitusta huonosta musiikkimausta. Liiasta metelistä. Eikä ainakaan vaatimusta Pikku Papun cd-levyistä joihin suoraan sanottuna olen sangen kyllästynyt (vaikka kuinka hyviä ovatkin!)

Ainoa seuralaiseni oli kuorsaava kissa joka osaa nauttia elämästä rennolla otteella. Pehmeä seuralaiseni istui välillä sylissäni rapsuteltavana. Ilman, että kukaan mankui syliin myös tai rutisteli Herra Kaneli halausotteeseen.

Seuraa iltapäivän ehkäpä jännin osio. Lepotunti. Siinä vaan rouva valokuvaaja heittäytyi lepäämään. Katsoin vielä Ruudusta täysin turhaa hömppää. Torkahdin. Kissa kehräsi jaloissa. Tuijotin kattoon ja ajattelin sen olevan maailman kaunein katto (jonka isäni on meille aikoinaan tehnyt).  Edelleenkin leijuva vappupallo hiukan himmensi fiilistä; pitäisiköhän siitä hankkiutua jo eroon? Oli ihanan hiljaista.

Vähän ehkä ajauduin murehtimaan tulevaa kesää. Haluaisin olla hyvä äiti joka aktivoi lapsiaan tekemään kaikkea kivaa.  Nauttimaan kesästä. Vähän murehdin sitäkin, että miten ehdin tekemään ne kaikki aamupalat, lounaat, välipalat, päivälliset, iltapalat, retkieväät jne. Ihan hirvittävä määrä ruokaa ja ruokaideoita joita tarvitsen seuraavien kuukausien aikana. Ja innostusta tehdä ne ruuat ja innokkaita ruokailijoita jotka haluavat syödä ne.

Koska musiikki pauhasi edelleen voimakkaalla otteellaan päätin käyttää kertyneen energian ja pestä kaikki lattiat. Nyt homma sujui nopeasti, kun ei ollut edestakaisin ramppaajia, pikkulegojen rakentajia ja nukenvaunujen työntäjiä kotona. Ehkä pesen lattiat sitten seuraavan kerran elokuussa?

Vähänkö hulppean rennon iltapäivän kruunasi kakkukestit – vain itselleni. Nytkin sain herkutella aivan rauhassa. Kukaan ei halunnut maistiaista tai koristeena olevia karkkeja. Viimasta huolimatta avasin ikkunan ja annoin kesälomakauden purjehtia meille sisään. Kyllä mä selviän. Lapset ovat ihan parasta maailmassa. Haluan, että heille tulee onnellinen lapsuuden kesä.

Pin It