IKÄKRIISI! Ja miten aion selvitä siitä

Olen jo pitkään uumoillut, että, kun mulle iskee ikäkriisi niin se iskee raskaasti. Ja nyt tässä sitä ollaan. Venyttelen aamuisin peilin edessä naamaani; niitä ryppyjä joista pitäisi olla ylpeä –  merkkejä eletystä elämästä ja nauretuista nauruista, liian lyhyistä yöunista. Rutistelen vatsamakkaroitani joiden takana ovat kasvaneet kolme ihanaa lastamme. Surkuttelen lähteviä hiuksia jne jne. Mutta ne ovat vain pintaa, ulkonäköyhteiskunnan luomia ajatuksia.  Eniten suren sitä, että monet rakkaat ihmiset ovat yhtäkkiä vanhentuneet. Kuin huomaamatta. Pelkään luopumisen aiheuttamaa tuskaa. Mahdolisia sairauksia. Sitä, että olen yhtäkkiä liian vanha työhöni; ” se tekee aina sitä samaa vanhaa” jne. Mutta siltikin olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin. Minä olen minä. Ja olen vihdoinkin hyväksynyt itseni (tai ainakin suurimman osan itsestäni). Ikäkriisin myötä olen pohtinut omia vahvuuksiani ja luopunut heikkouksien murehtimisesta. Peilistä katsoo nyt aikuinen nainen, vaimo ihanalle, rakkaalle puolisolleni (joka on jaksanut kaikki vuodet odottaa, että todella löytäisin itseni), kolmen mainion lapsen äiti ja valokuvaaja joka rakastaa työtään syvästi!

Vatsamakkarat roikkuvat, mutta viis siitä; en siltikään aio pukeutua ”telttoihin”.  En leikkautu hiuksiani lyhyiksi; en vaikka kuka ohjeistaisi keski-ikäisiä tekemään niin (ja mikä ihmeen ohje sekin on?) Otan selfieitä jos siltä tuntuu vaikka siitäkin taisi olla ohjeistus, että ei yli 30-vuotiaille (mikä idiootti ajatus!!) Menen uimarannalle bikineissä jos läsnäoloni häiritsee jotakuta niin hän voi poistua, mutta itse aion jäädä. jne. jne.

Olen luvannut olla itselleni armollinen, kannustava ja hyväksyvä. Nauttia elämästä tässä ja nyt. Huomisesta kukaan ei tiedä niin miksi ihmeessä käyttäisin tänään voimiani sen murehtimiseen? Perhe on oman elämäni lottovoitto vaikka sateisena torstaiaamuna, kun kaikki tavarat ovat hukassa, lapset riitelevät ja kissa oksentaa matolle ei välttämättä siltä tunnukaan. Työni antaa uskomattoman paljon voimia. Saan toteuttaa unelmiani, koko ajan uutta oppien.

Aion selvitä ikäkriisistä voittajana. Tunnen edelleenkin olevani sen 25, mutta viisaampi ja vahvempi kuin silloin. Osaan ottaa muut paremmin huomioon, enkä hermostu kaikesta pienestä ja turhasta. En jatkuvasti sitkuttele tai mutkuttele eli elä sitten kun tai mutta- elämää.

Kymmenen vuotta sitten, kun esikoisemme oli vauva itsestäni tuntui mahdottomalta olla valokuvissa mukana. Muutama pakollinen kuva on, mutta niissä näytän juuri siltä, että haluan tästä pois. Vei lähes kymmenen vuotta, että opin itsekin nauttimaan kuvissa olemisesta. Tässä olen; sellaisena kuin olen. Me Helmin kanssa olemme syksynlapsia; ärsyttävyyteen asti samanlaisia tahtotapauksia. Kun olin lapsi rakastin hevosia enemmän kuin mitään muuta ja niin rakastaa Helmi myös. Tämän syksyn kunniaksi halusin ikuistaa meidät tytöt iki-ihanan Mikke-hevosen kanssa. Hän on unelmieni heppa; erikoinen ja erityinen!

_l9a5379_l9a5399_l9a5422_l9a5466_l9a5494_l9a5506_l9a5514_l9a5489_l9a5536_l9a5583

Lopuksi vielä suuret kiitokset Jaanalla Miken lainasta. Kellylle upeasta meikistä (jos ikinä milloinkaan on meikkaajalle tarvetta niin nappaa tästä Kellyn yhteystiedot talteen eli 0407278238 tai [email protected]  Voin taata, että lopputulos on UPEA!). Sekä rakkaalle Jerelle joka suostui ottamaan nämä kuvat.

Hyvää tulevaa viikonloppua teille kaikille!

 

 

Pin It