Takautuvasti pohdintaa äitienpäivästä ja äitiydestä

Kymmenen vuoden pakerruksen jälkeen voin onnellisena todeta, että meidän perhe on nyt tässä. Kymmenen vuoden aikana perheemme on kasvanut kolmella upean, ihanan, ärsyttävän, hermostuttavan, mainioilla lapsilla. Tämä kymmenen vuoden koulu kolmen lapsen äidiksi on ollut rankka ja opettavainen, vaatinut hermoja ja halua. Vaikka vuosien saatossa olenkin saanut kuulla useampiakin kommentteja siitä kuinka helposti meidän lapset ovat tulleet niin hiljaa mielessäni olen sanonut, että ei se nyt aivan niinkään ole mennyt. Kaikkea on sattunut ja tapahtunut, raskauksia on alkanut ja ne ovat päättyneet suureen suruun. Olen kärvistellyt rypäleraskauden kanssa jossa raskauden oireet seurasivat viikkoja ja kuukasia vaikka mitään raskautta ei enää ollutkaan. Mutta tässä sitä nyt vaan ollaan kolmen naperon ylpeänä äitinä. IMG_3907IMG_3901IMG_3871

Toukokuiseen äitienpäivä-sunnuntaihin kiteytyy jotenkin enemmän tunteita kuin lähes mihinkään muuhun juhlapyhään. Siinä päivässä yhtyvät kaipuu, katkeruus, epätoivo ja suru, mutta toisaalta taas se on ennen kaikkea ilon, onnen, rakkauden, ylpeyden ja toiveidentäyttymisen päivä. Itselleni se on edelleenkin osittain suuren hämmennyksen päivä; olenko oikeasti äiti? Minäkö? Se on päivä jolloin mietin, että mitenköhän koskaan osaan aikuisuuten asti olla näille kolmelle äiti? Mietin, että miten voisin olla lapsille enemmän läsnä. Olla kiukustumatta turhista jne. Se on ikään kuin todistuksen saantipäivä itselleni. Tänä vuonna arviot lapsien suunnalta olivat hyvät. Toisin kuin viime vuoden äitienpäiväkortissa jonka Aarre oli päiväkodissa tehnyt; siihen oli kirjoitettu täysin selkeä palaute: Äiti on vihainen vähän mulle ja Onnille. Voi apua, ette arvaakaan kuinka tuo lause on pyörinyt kuluneen vuoden päässäni. Vihainen; minäkö? Mistä? Olenko juuri kortintekopäivänä ollut erityisen äkäinen vai olenko oikeasti lasten mielestä aina vihainen? Koska palaute oli niin selvä olen yrittänyt parantaa tapani ja olla vähemmän vihainen. Loppujen lopuksi vasta vuosien päästähän se selviää kuinka vihainen oikeasti olen ollut. Tavoitteenani on olla äiti jolle uskaltaa sanoa niin hyvät kuin huonot asiat, joka pitää sopivassa määrin kurin ja järjestyksen, mutta joka edes silloin tällöin hulluttelee ihan täysillä lasten kanssa. Tärkein tavoitteeni on olla luotetteva, ystävällinen ja rakastava. Saas nähdä kuinka siinä ikinä milloinkaan onnistun.

IMG_3713IMG_3667IMG_3828

Siinä ne ovat; suurimmat aarteeni. Tänään annan heille yhden pitkän halauksen vielä normaalia enemmän. Hyvää viikonloppua teille kaikille.

Pin It