Juuri ennen kesälomien alkua – vain aikuisille!

Huomenna, kun koulujen kesälomat alkavat muuttuu myös monen perheen totuttu arki. Niin meidänkin. Jokunen aika sitten aloin pohtimaan, että sitten taas on jatkuva lähes aikatauluton hyörinä kotona seuraavat 2,5 kuukautta. Suoraan sanottuna tuo on aivan valtavan pitkä aika! Toki ymmärrän, että koululaiset ja opettajat tarvitsevat lomansa. Mutta 2,5 kuukautta – onhan se paljon. Lomailu on ihanaa; siitä kaikki on varmasti samaa mieltä, mutta jos sattuukin olemaan niin, että itsellä on maksimissaan kolme viikkoa lomaa. Niin yhdistelmä hankaloituu huomattavasti.

Tänään oli vielä normaalia arkea. Olin jo ajat sitten buukannut kalenteristani iltapäivän tyhjäksi. Ns omaa lomaa. Puolikas päivä. Ajattelin, että saan olla iltapäivän kotona ihan rauhassa. Omine puuhineni ja ajatuksineni.  Ilman, että tarvitsee järjestellä kenenkään muun lounasta, välipalaa, tekemistä ja menemistä.

Arjenluksusta; intialaista suosikkiruokaa Woltin kuljettamana. Söin samalla kun vielä tein töitä. Ei kuitenkaan tarvinnut jakaa ruokaa kenenkään kanssa. Eikä perustella miksi syön samalla, kun olen läppärillä. Mikä vapaus syödä mitä haluaa ja missä haluaa.

Samalla huudatin suosikki radiokanavaani niin lujalla, että naapuritkin varmasti kuulivat. Ilman kuulokkeita. Ilman valitusta huonosta musiikkimausta. Liiasta metelistä. Eikä ainakaan vaatimusta Pikku Papun cd-levyistä joihin suoraan sanottuna olen sangen kyllästynyt (vaikka kuinka hyviä ovatkin!)

Ainoa seuralaiseni oli kuorsaava kissa joka osaa nauttia elämästä rennolla otteella. Pehmeä seuralaiseni istui välillä sylissäni rapsuteltavana. Ilman, että kukaan mankui syliin myös tai rutisteli Herra Kaneli halausotteeseen.

Seuraa iltapäivän ehkäpä jännin osio. Lepotunti. Siinä vaan rouva valokuvaaja heittäytyi lepäämään. Katsoin vielä Ruudusta täysin turhaa hömppää. Torkahdin. Kissa kehräsi jaloissa. Tuijotin kattoon ja ajattelin sen olevan maailman kaunein katto (jonka isäni on meille aikoinaan tehnyt).  Edelleenkin leijuva vappupallo hiukan himmensi fiilistä; pitäisiköhän siitä hankkiutua jo eroon? Oli ihanan hiljaista.

Vähän ehkä ajauduin murehtimaan tulevaa kesää. Haluaisin olla hyvä äiti joka aktivoi lapsiaan tekemään kaikkea kivaa.  Nauttimaan kesästä. Vähän murehdin sitäkin, että miten ehdin tekemään ne kaikki aamupalat, lounaat, välipalat, päivälliset, iltapalat, retkieväät jne. Ihan hirvittävä määrä ruokaa ja ruokaideoita joita tarvitsen seuraavien kuukausien aikana. Ja innostusta tehdä ne ruuat ja innokkaita ruokailijoita jotka haluavat syödä ne.

Koska musiikki pauhasi edelleen voimakkaalla otteellaan päätin käyttää kertyneen energian ja pestä kaikki lattiat. Nyt homma sujui nopeasti, kun ei ollut edestakaisin ramppaajia, pikkulegojen rakentajia ja nukenvaunujen työntäjiä kotona. Ehkä pesen lattiat sitten seuraavan kerran elokuussa?

Vähänkö hulppean rennon iltapäivän kruunasi kakkukestit – vain itselleni. Nytkin sain herkutella aivan rauhassa. Kukaan ei halunnut maistiaista tai koristeena olevia karkkeja. Viimasta huolimatta avasin ikkunan ja annoin kesälomakauden purjehtia meille sisään. Kyllä mä selviän. Lapset ovat ihan parasta maailmassa. Haluan, että heille tulee onnellinen lapsuuden kesä.

Pin It

Miten ajan saisi riittämään kaikkeen?

Aina hetkittäin vaivun lähes epätoivoon siitä, että miten ajan saisi riittämään kaikkeen.

-Perheeseen. No se lienee kaikille selvyys, että kolme lasta ja kissa on aikamoinen hulinapaketti jo itsessään. Mutta, kun siihen lisätään vielä muutama muu asia niin hetkittäin yhtälö tuntuu vaikeasti hallittavalta.

-Työhön. Rakastan valokuvajaana olemista aivan mahdottoman paljon. Olen yhä edelleen yhtä innostunut, toisinaan jopa innostuneempi kuin opiskelujen lopussa olinkaan. Mutta siinäkin on oma iso muttansa. Tänä päivänä todella moni on valokuvaaja, tai haluaa olla, tai on ollut tms. Kilpailu on suorastaan raakaa. Pitäisi olla aikaa rakentaa Instaan omantyylistä sivua. Päivittää blogia. Näkyä siellä ja täällä.

-Omaan itseensä. Näin se vaan menee, ainakin tässä elämäntilanteessa, että vasta nyt tulee omat tarpeet. Onnellisuuteni rakentuu pitkälti noista kahdesta aiemmasta joten onhan niihinkin panostaminen panostamista omaan itseensä. Mitä on oma aika ja tarvitsenko sitä johonkin? Ehkä joskus. Onneksi harvoin.

-Ystäviin. Harmillista kyllä vaikken niin todellakaan haluaisikaan niin ystävyydet ovat nyt jääneet vähän hännille tässä kaikessa tohinassa.  Ja juuri ystävien näkemistä, jutustelua, hymyjä ja vakavia keskusteluja taidankin kaivata kaikkein eniten.

Monesti vastailen ihmisten kyselyihin, että miten ennätän tehdä kaikkea. No olen suht rivakasti toimiva. Pärjään mainiosti (onneksi) lyhyilläkin yöunilla. Lasten kanssa olen tottunut heräämään aina aamuisin aikaisin ja aamutuntien aikana monesti tunnen olevani tehokas. Mutta en voi sanoa, että aina vuorokauden tuntien riittäminen olisi helppoa.

Miten te muut saatte ajan riittämään? Mistä olette joutuneet tinkimään?

Meillä lapset saa ja joutuu osallistumaan kaikkeen.  Jos aion ottaa pelkistetyn kuvan sunnuntaibrunssista Instaan niin mitä suurimmalla todennäköisyydellä siellä taustalla pomppii yksi tai useampi lapsi vaatien päästä mukaan.

Tiedän, että toukokuusta tulee vuoden kiireisin kuukausi. On paljon töitä tiedossa, jokaisella lapsella on päättäjäisiä, kevätjuhlia, opettajien muistamisia, kevätretkiä. Tänä vuonna olen ajatellut selvitä niistäkin voittajana. Syksyllä meillä onkin sitten jo kaksi koululaista.

Ja hei huomaatteko, kun riittävästi yrittää niin loppujen lopuksi voi saada sen kuvan ilman lapsiakin.

Niin ja olen päättänyt tänä vuonna panostaa myös Instagramiin. Kuvat ovat kuitenkin se suuri rakkauteni. Löydyn sieltä nimellä _jennin_ Tulethan seuraamaan?

Iloista viikkoa kaikille

 

Pin It

Kun on 7-vuotias on pikkuinen ja samalla suuri ja kaikkea siltä väliltä

Meillä on tänä viikonloppuna vietetty keskimmäisen lapsen 7-v. synttäreitä. Huomaan päivitteleväni jatkuvasti kuinka aika kuluu nopeasti ja niin se totta tosiaan kuluukin. Mutta tänään en niinkään pohdi sitä vaan sitä, että kun on 7-vuotias on oikeastaan aika ison murroksen edessä.

Tänään sylissäni istui vielä lapsi. Leikkivä, hassutteleva, hullutteva ilopilleri.  Lahjatoiveet koostuivat Legoista, Pokemoneista ja pehmoleluista. Kakkuun koristeeksi haluttiin eläimiä ja tötteröhattu päässä hassuteltiin.

Eskarilaisen haasteet koostuvat siitä, että muistaa päivittäin ottaa repun mukaan päiväkotiin ja sieltä pois. Ja maanantaina oman lelun ja tiistaina pianokassin. Siinäpä se.

Päiväkoti on kodin lisäksi turvallinen kotisatama. Ryhmässä alle 15 lasta ja kaksi ihanaa eskariopea. Rakkaat kaverit. Tutut ruuat. Selvät tavoitteet. Luottamus, rakkaus ja läheisyys.

7-vuotias on vielä pieni pikkuruinen, mutta silti tavallaan jo iso. Suuri ihmeellinen elämä odottaa siellä jossain vaikka vielä nyt äidin ja isän selän takaa on usein hyvä kurkistella. Jännittää vaikka tulevaisuus tuntuukin kiehtovalta seikkailulta. Luottamus siihen, että isä ja äiti ratkaisevat ongelman kuin ongelman on suuri.  Vielä saa suukottaa ja halia ilman, että kukaan nauraa eskarin pihalla tai sanoo nössöksi. Ja kun on paha mieli voi itkeä kuin pikkuinen ilman, että tarvitsee ajatella olevansa jo liian iso.

Tulevaisuus on siellä jossain. Koulumaailma. Uusi aika. Vastuut ja velvollisuudet.

Tämän viikonlopun sankari on täynnä iloa ja valoa. Uskoa tulevaan. Mutta hän tarvitsee meitä aikuisia, meidän tukea, ymmärrystä ja kannustusta. Niin kuin jokainen 7-vuotias tarvitsee. Vähän jo jännittää. Voiko koululainen toivoa pehmoleluja joulupukilta? Jaksaako repun kantaa? Löytyykö koulusta kavereita? Mitä kiusaaminen on? Ja miksi joku kiusaa? Suuria kysymyksiä pienen ihmisen mielessä.  Enkä itsekään osaa vastata kaikkeen. Mutta yhdessä meillä on mahdollisuus matkata kohti tulevaa.

Hurjasti onnea Aarre!

p.s. Iso kiitos kaikille juhlintaan tavalla tai toisella osallistuneelle.

 

 

Pin It