Kesän kaunein, odotetuin ja kauhein päivä

Huom varoitus! Jos tahdot vain katsoa lomakuvia hyvällä fiiliksellä niin jätä teksti lukematta. Teksti sisältää sen kaiken mitä kuvista ei näy!

Siinä se on maisema – josta olin vuosia unelmoinut. Samoin kuukausia odotettu kesäloma oli vasta aluillaan. Legolandin päivistä ihmismassojen joukossa oli selvitty – ainakin juuri ja juuri, lapset ainakin olivat enemmän kuin tyytyväisiä. Silti olin väsynyt ja ärtyisä. Olisin halunnut ottaa rantatuolin ja suunnata askeleeni rannalle ja kuunnella meren pauhua. Antaa tuulen riepottaa hiuksia ja ajatuksien lipua. Hengittää syvään.

Mutta jos olet perhelomalla niin eihän se niin mene. Jos tahdot siltikin sinne rannalle niin keräät kyläkaupasta korillisen piknik-tarvikkeita ja ostat sen kylän viimeisen leijan ja raahaat koko porukan uskomattoman kauniille rannalle.

Tuuli on lapsista kylmä. Tyhjä ranta tylsä. Aurinkokin jo laskemassa. Kaksi sekuntia joku jaksaa istua kerrallaan eväiden vierellä. Muistutat lapsia sadatta kertaa, että viikon matkalla tämä oli juuri se osio joka oli meille aikuisille se ns tärkein.  En yhtään jaksaisi riitelyä, ihan turhaa kinaamista.

Lapset pelaavat jalkapalloa; riidellään siitä missä on maali ja kuka on paras. Leijoja pitäisi olla kolme. Tuulee liikaa. Tuulee liian vähän. Tee noin. Tee näin. Nielaisen viimeisen palan sämpylästä niin isona, että yskähtelen sen kanssa pitkään.

Tuuli riepottelee eväitä ja roskia sinne tänne.  Helmi itkee raivokkaasti. Sitten alkaa hiekkasota.  Tuuli kuljettaa huutamani ohjeet väärään suuntaan.  Huoh! Haluaisin itsestäni yhden kuvan muistoksi. Ja tietenkin juurikin täällä. Vedän hatun silmilleni, etten myöhemmin enää ehkä muistaisi kuinka raivoissani olin.

Aurinko painuu aina vain alemmas. Annan periksi – kerätään tavarat pikapikaa kasaan. Leija kainaloon,  pallo toiseen, retkihuopa myttyyn, eväät pussukoihin. En tainnut hengittää syvään kertaakaan. Mutta lapsilla oli hauskaa – ainakin hetkittäin.

Maisema oli kaunis. Ehkä jopa kaunein missä olen koskaan ollut. Laskevan auringon valo hehkui koko kauneudellaan.

Majapaikalla lapset jatkavat kinaamista. Sanon, että aamulla lähdemme kohti Suomea jos jatkuva riitely ei lopu. Tulee hiljaista. Pojat kauhovat muroja suuhunsa. ” Jaa eikö me mentäisi Kolmårdeniinkaan?” -pojat kysyvät.  Onneksi yö laskeutuu ja voin hengittää syvään.  Aamulla tuntuu paremmalta. Muistan ehkä hymyilläkin.

Tuuli jatkuu yhä kovana. Löydämme rannan joka on täynnä simpukankuoria.  Mutta taas lapsista tuulee liikaa. Kunnollinen jalkapallo puuttuu. Aurinkokin paistaa joko liikaa tai liian vähän. Ja taas tulee riitoja. Kinoja.

On siis aika jatkaa matkaa. Ja oppia tästä. Ensi kesänä me niin suuntaamme jonnekin lämpimään – ja pyöritään kaksi viikkoa hotellin uima-altaalla. Katsotaan miten meidän siellä käy. Miten teidän muiden kesälomat sujuivat?

Pin It

Toinen jalka jo kesälomalla ja pian se toinenkin

Tämä kevätkausi on ollut hurja. Hurjan hieno. Hurjan raskas. Täynnä hurjan upeita työkuvioita ja vaikka mitä. Mutta hurja se on ollut. Vauhti on välillä ollut sellaista, että kaksin käsin on saanut pitää kiinni. Ylä- ja alamäistä huolimatta olen ollut onnellinen. Valtavan kiitollinen kaikesta hyvästä mitä kohdalle on tullut. Koti on ollut kaaos, mutta me siellä onnellisia pyykkikasojen keskellä. Välillä joku on oksentanut keskellä yötä tai ollut kovassa kuumeessa, mutta onnellisina olemme voineet todeta, että no se olikin ihan tavallinen lapsiperheen  flunssa. Ja niitä tulee ja menee. Jokainen työ jonka olen saanut tehdä on erityisen tärkeä, kilpailu alalla on kovaakin kovempaa eikä mikään ole itsestään selvyys.  Kuvauksissa olemme nauraneet, jupisseet kun sadepilvi on osunut juuri kohdalle, ihastelleet onnistumisia ja taistelleet tuulta ja kylmyyttä vastaan. Olen saanut kohdata upeita, ihania asiakkaita. Olen saanut laittaa kaikki ideat ja luovuuden peliin. Ja siksi nyt onkin aika siirtää molemmat jalat ja koko innosta puhkuva valokuvaaja kesälomalle. Sillä ilman lomaa ja lepoa ei voi syntyä mitään uutta.

Ihan vielä ei siltä tunnu, että loma alkaisi nyt. Ei ehkä vielä sitä lapsuuden riemua. Vielä tuossa pöydällä onkin kasa työpapereita; vien ne nyt heti postiin. Laitan sähköpostiin ilmoituksen lomasta. Ja sitten todellakin kevätkausi olisi tässä. Ihania kesäpäiviä teille kaikille.

Ja jottei tästä tulisi lomatoivotusta ilman kuvia niin tässä vielä niitä lapsuuden iloisia hetkiä. Parhaiden ystävien piknik. Aurinkoa ja eväitä. Ilmapalloja. Salaisuuksia. Mitä muuta voisi kaivata?

Olen saanut tässä kevään aikana useampiakin kyselyjä, että miten omia lapsia kannattaisi kuvata. Tässä vinkkejä; ulkona, ei kuitenkaan suorassa auringon paisteessa vaan puistossa, metsässä, iltavalossa rannalla. Lapsille kannattaa varata mieluista puuhaa ja itselle pitkää pinnaa, sillä sitäkin tarvitaan.

Kuullaan pian! Halauksin Jenni

Ai niin ja vielä lopuksi iso, iso kiitos kaikille teille jotka olette kuvaukset käsiini uskoneet.

Pin It

Kun on 7-vuotias on pikkuinen ja samalla suuri ja kaikkea siltä väliltä

Meillä on tänä viikonloppuna vietetty keskimmäisen lapsen 7-v. synttäreitä. Huomaan päivitteleväni jatkuvasti kuinka aika kuluu nopeasti ja niin se totta tosiaan kuluukin. Mutta tänään en niinkään pohdi sitä vaan sitä, että kun on 7-vuotias on oikeastaan aika ison murroksen edessä.

Tänään sylissäni istui vielä lapsi. Leikkivä, hassutteleva, hullutteva ilopilleri.  Lahjatoiveet koostuivat Legoista, Pokemoneista ja pehmoleluista. Kakkuun koristeeksi haluttiin eläimiä ja tötteröhattu päässä hassuteltiin.

Eskarilaisen haasteet koostuvat siitä, että muistaa päivittäin ottaa repun mukaan päiväkotiin ja sieltä pois. Ja maanantaina oman lelun ja tiistaina pianokassin. Siinäpä se.

Päiväkoti on kodin lisäksi turvallinen kotisatama. Ryhmässä alle 15 lasta ja kaksi ihanaa eskariopea. Rakkaat kaverit. Tutut ruuat. Selvät tavoitteet. Luottamus, rakkaus ja läheisyys.

7-vuotias on vielä pieni pikkuruinen, mutta silti tavallaan jo iso. Suuri ihmeellinen elämä odottaa siellä jossain vaikka vielä nyt äidin ja isän selän takaa on usein hyvä kurkistella. Jännittää vaikka tulevaisuus tuntuukin kiehtovalta seikkailulta. Luottamus siihen, että isä ja äiti ratkaisevat ongelman kuin ongelman on suuri.  Vielä saa suukottaa ja halia ilman, että kukaan nauraa eskarin pihalla tai sanoo nössöksi. Ja kun on paha mieli voi itkeä kuin pikkuinen ilman, että tarvitsee ajatella olevansa jo liian iso.

Tulevaisuus on siellä jossain. Koulumaailma. Uusi aika. Vastuut ja velvollisuudet.

Tämän viikonlopun sankari on täynnä iloa ja valoa. Uskoa tulevaan. Mutta hän tarvitsee meitä aikuisia, meidän tukea, ymmärrystä ja kannustusta. Niin kuin jokainen 7-vuotias tarvitsee. Vähän jo jännittää. Voiko koululainen toivoa pehmoleluja joulupukilta? Jaksaako repun kantaa? Löytyykö koulusta kavereita? Mitä kiusaaminen on? Ja miksi joku kiusaa? Suuria kysymyksiä pienen ihmisen mielessä.  Enkä itsekään osaa vastata kaikkeen. Mutta yhdessä meillä on mahdollisuus matkata kohti tulevaa.

Hurjasti onnea Aarre!

p.s. Iso kiitos kaikille juhlintaan tavalla tai toisella osallistuneelle.

 

 

Pin It