Joulukuun toinen – metsäsynttärit

Meidän perheen prinsessa, todellinen pinkin ja vaaleanpunaisen rakastaja täytti jokunen päivä sitten jo kolme. Viime sunnuntaina juhlistimme Helmiä. Mutta tällä kerralla ei oltukaan vaaleanpunaisissa fiiliksissä (kuin vain vähän) vaan Suomen juhlavuoden kunniaksi teemana oli metsä. Juhlissa vauhti ja innostus oli niin huipussaan, että kuvaaminen jäi ihan pieneen rooliin. Tässä kuitenkin muutama napsaisu juhlista.

Olen kuullut, että monissa perheissä lapset eivät halua kakkua ollenkaan, mutta meillä se on aina lasten mielestä tärkein tarjoilu. Helmi on innokas leipuri ja omalla ilmiömäisellä tyylillään rikkoi kaikki munat tähänkin kakkuun – eikä nytkään mennyt yhtään kuorenpalaa vaikka tyyli on hmmm varsin erikoinen. Jos itse tekisin samalla tyylillä niin kulhossa ei olisi kananmunaa nimeksikään, mutta kuoria sitäkin enemmän.

Keittiöön ruokapöydän päälle asettelin ”metsäisen”- koristeen mustikan- ja puolukanvarvuista, eukaluptyksesta, pistaasista ja vahakukista.

Muista koristeista tulee blogijuttua myöhemmin tässä kuussa. Nyt lauantai-illan hulinaan. Poikkeuksellisesti meillä pauhaa televisio vielä auki, sillä saimme tänään uuden jouluelokuvan Viirun ja Pesosen Paras joulu ikinä. Vaikuttaa juuri sopivalta leffalta meidän perheelle. Iloista pikkujoulua teille kaikille.

P.S. Kiitos kaikille mukana olleille vieraille; teidän ansiosta oli ihanat juhlat. Kiitos, kun tulitte. Viikko on mennyt teitä kaikkia muistellessa.

Pin It

Joulukuun eka – jo! Nyt on aika kerätä äitipisteitä

Tänä viikonloppuna on monilla varmasti jos minkälaisia pikkujouluja.  Meillä tätä viikonloppua vietetään jouluisten puuhailujen parissa. Syksy on ollut niin kiireinen, että aika lasten kanssa tuntuu jääneen vähille joten tänä vuonna karsin kalenterista lähes kaikki pikkujoulut ja keskityn lapsien kanssa valmistelemaan joulua. Ja hei tästä se oikein alkaa. Joulukuun ensimmäisestä. Lapsien lahjalistat ovatkin jo suht valmiina (ja kiltteinäkin on oltu; toiset enemmän ja toiset vähemmän) Oman kiltteyteni kanssa on vähän niin ja näin. Joten tänään oli hyvä hetki kerätä muutama äitipiste tekemällä lapsille leipäjoulukuuset. Tänä vuonna näyttää olevan selkeä suuntaus se, että ruuastakin muotoillaan vaikka ja mitä. Omat taidot eivät hurjan vaikeisiin juttuihin riitä. Onneksi nämä olivat niiin helpot ja nopeat valmistaa.

Ja tällaisia näistä nyt sitten tuli.

Joulukuista perjantai-iltaa teille kaikille

 

Pin It

Surusävytteisiä ajatuksia – elämän suuret muutokset

Eilen oli sateisen surullinen päivä monellakin tavalla. Vajaan kymmenen vuoden aikana, kun olen ollut aktiivinen facebook-käyttäjä on viimeisten parin vuoden aikana tullut iso muutos isojen ilmoitusten suhteen. Aiemmin suuret uutiset olivat onnellisia uutisia ihanista, suloisista vauvoista tai niiden odotuksista. Kun taas nyt suuren suuret menetykset, rakkaiden ihmisten, omien vanhempien kuolemat tuntuvat olevan monille ajankohtaisia murhenäytelmiä tässä elämänvaiheessa. Eilen saattelimme ikiuneen yhden lapsuuteni idoleista, yrittäjyyteni esikuvista – parhaan lapsuuden aikaisen ystäväni isän. Kuinka uskomattoman haikealta hänen menetyksensä onkaan tuntunut. On vaikea kuvitella ja uskoa, että niin valovoimainen ja eläväinen ihminen todella voisi olla pois täältä meidän joukosta.

 

Tämän menetyksen myötä olen paljon pohtinut myös omaa elämääni. Isänpäivää vietettiin viime viikonloppuna. Ja olen ajatellut paljon myös omaa ihanaa isääni. Harmillisella tavalla ruuhkavuosien kiireeet ovat ajaneet meitä toisistaan erillemme. Kun tapaamme lapset omivat Papan täysin tai riitelevät, reuhovat tai kiljuvat niin ettemme kuitenkaan pysty rauhassa keskustelemaan – isä ja minä. Lapsena olin aivan isintyttö. Hän kuljetti harrastuksiin, auttoi ja ahkeroi eteeni aivan hurjan paljon. Isot, vahvat kädet. Isän lämmin syli. Rakkaus ja ihailu. Puolin ja toisin.

Huomaan, että itseni on hyvin vaikea hyväksyä omien vanhempieni vanhenemista. Edelliskesänä, kun rakas äitini sairastui vakavasti en osannut yhtään suhtautua asiaan niin empaattisesti kuin olisin halunnut ja kuin olisin osannut siihen suhtautua jos se sairaus olisi tullut jollekin vähän vieraammalle ihmiselle. Äidin kohdalla olin lähes melkein vihainen. Halusin, että hän on terve nyt ja aina. Pakko olla. Pelko menettämisestä astui ovista ja ikkunoista sisään. Suru kulki rinnalla. Vaikka äiti paranikin se jätti itselleni paljon pohdittavaa. Olen kuvitellut, että lasten myötä itsestäni olisi tullut vähemmän itsekäs, mutta eipä mikään ole tainnutkaan muuttua. Vanhempien pitäminen itsestäänselvyytenä on itsekkyyden lisäksi suorastaan typeryyttä. Kaikki apu ja tuki jonka he antavat on täysin ylimääräinen lahja; arvokkainta maailmassa. (Kiitos rakkaat äiti ja isä – aivan kaikesta!)

Sitä ei voi tietää miten elämä kuljettaa tulevina vuosina. Voi vain toivoa. Unelmoida ja uskoa. Nauttia elämästä juuri tässä ja nyt.

Mahdollisimman onnellista sunnuntaita teille kaikille

 

Pin It